Taas lupailen helppoa ja nopeaa. Minkä sitä ihminen luonnolleen voi.
Tämän tekstin lukemiseen meneen kauemmin kuin ruokalajin valmistamiseen. Varoitan jo nyt järjettömästä hienostelusta sekä juuston laadun että käsittelyn ja balsamiviinietikan valinnan kohdalla.
Kaikki sai alkunsa syntymäpäiväruokatoiveesta ”jotain kesäistä”.
Ensimmäisenä tietenkin pullahtaa mieleen mansikat. Avot, mansikoita on saatava. Aloitetaan siis kotimaisten mansikoiden valikoinnilla. Ne mullalta maistuvat hylkyyn ja karat pois. Mansikat voi jo nyt paloitella, jos muut raaka-aineet on ostettu. Nimittäin niiden hankkimiseen joutuu tässä lajissa käyttämään aikaa.
Seuraavana on vuorossa juusto. Tuo tuorejuustojen kuningas – mozzarella. Saku Tuominen kirjoittaa joistakin italialaiseen keittiöön perehdyttävissä kirjoissaan, että todellinen motsarellasnobi haluaa puhvelinmaitojuustonsa korkeintaan vuorokauden vanhana. Meillä täällä pitkään jäistä juurta syöneen kansan keskuudessa kelpaa vähän pidempääkin säilynyt elintarvike. Suuntaa siis saksalaisen kauppaketjun myymälään ja esti mozzarella di bufala. Muualtakin sitä saa, mutta ei ole teutoonien hinta-laatusuhteen voittanutta.
Juusto revitään. Saa sen leikatakin, mutta maidon juoksettamalla erotettuun proteiiniin pääsee paremmin käsiksi repimällä juuston. Juusto saa siis lämmetä huoneenlämpöön, jotta sen maku on mehevämpi. Ota juusto paketista, päästä suolavesi viemäriin ja tartu juustoon hellän varmasti kaksin käsin ja ala hitaasti repiä pientä palluraa paloiksi.
Hitaasti siksi, että heraneste karkaa vähän maltillisemmin. Mehukkuus ei siis kärsi. Jollakin oudolla saksalaisella sivulla kehotettiin repimään juusto, että siihen tulee enemmän pinta-alaa ja siksi maku olisi täyteläisempi. Kahden euron hintainen juusto tuskin kaipaa aivan näin kuninkaallista käyttöä, mutta jos joskus pääsee käsiksi oikein aateliseen juustoon, se kannattaa nauttia sellaisenaan. Revittynä, ehkä tilkka erinomaista oliiviöljyä seuranaan.
Tässä ruokalajissa mansikat ja balsamico di modena ovat antamassa mukaan happoa, makeutta ja vähän purutuntumaa.
Seuraavaksi balsamiviinietikka. Ensimmäiset merkinnät balsamicosta on kirjattu 1046. Siis kutakuinkin niihin aikoihin, kun Suomessa ei tunnettu edes perunaa. Se aito oikea tulee tietenkin Italiasta, Emilian maakunnasta. Siellä on jo tuhannen vuoden verran kärsivällisesti jaksettu keittää trebbiano ja lambrusco -rypäleiden mäskistä rypälemehua, käyttää sitä ja pistää kypsyttelemään puutynnyreihin.
Etikka redusoituu hiljalleen tynnyreissä ja erät siirtyvät aina pienempiin ja pienempiin tynnyreihin. Vesi haihtuu, etikan happo ja sokeri jäävät. Lopputuloksena on kiiltävä, punertavantummanruskea mönjä, jossa yhdistyy makeus ja happamuus lähes tajunnanräjäyttävällä tavalla. Koska liejua kehitellään vähintään 12 vuotta, usein pidempään, tulee pullolliselle helposti hintaa muutama kymppi. Investointi kannattaa, nimittäin balsamicoa ei tarvita montaakaan tippaa päästäkseen makunautintoon.
Siispä. Mansikat ja juusto jo odottavat. Viereen tippanen balsamicoa ja lautanen pöytään.