Kolmen peen perusruoka. Valmistuaika: vähän aikaa.
Jos reseptikirjan ensimmäisen reseptin palsternakalle naureskeltiin, että mikä se on tämä nyt. Tämä juures. Että soppaanko se sopii. Niin tämän reseptin tuore pinaatti tuskin on suurelle osalla erityisen tuttu elintarvike. Se on sellainen lehtikasvi, jota Kipparikalle tapasi syödä tölkistä. Nykyäänhän kaikenmaailman hipistyspaikoissa saa babyspinaatin lehtiä ihan salaattinakin, mutta se iso ja raskas pinaatti pitää ennen käyttö ryöpätä. Tai pitää ja pitää. Lue lisää, niin tiedät.
Ja kun tuota noin niin yleensä pinaatti tarjoillaan jonkin maitotuotteen kanssa, niin siihen on syynä oksaalihappo. Kaikki Suomessa kasvaneet tietävät, että raparperikiisseli pitää syödä maidon kanssa. Samasta syystä. Oksaalihappo nimittäin sitoo kalsiumia itseensä. Hyvä puoli on tietenkin se, että oksaalihappo auttaa pinaatissa olevan raudan imeytymistä. Paksuveriset siis; tämä ei ole teidän ruokanne. Sen sijaan kaikki vuotavista peräpukamista ja muista verenhukkataudeista kärsivät, pinaattia napaan. Rautaa pinaatissa on ihan yhtä paljon kuin muissa vihreissä kasviksissa. Uskomus pinaatista rautapommina on johtunut desimaalivirheestä. Katsokaa vaikka wikipediasta. Minäkin katsoin.
Siihen ryöppäämiseen. Yleensä ryöppäämällä poistetaan raaka-aineesta jokin ei-toivottu aineosa. Joissakin se voi olla myrkky, kuten korvasienessä. Pinaatissa se olisi se oksaalihappo ja joidenkin lähteiden mukaan myös nitraatti. Pinaattia voi syödä myös raakana, mutta määrissä kehotetaan olemaan maltillinen.
Ryöppääminen on yksinkertaisuudessaan sitä, että asiaa keitetään hetki. Vettä siis kiehumaan ja kun se kiehuu, pinaatit sekaan, pikainen pyöräytys, pari ja pinaatit voi nostaa reikäkauhalla kattilasta pois. Tämä ruoka tosin kannattaa aloittaa parsakaalin kypsentämisellä. Leikkaa nuput varresta irti ja laita ne hetkeksi kiehuvaan veteen. Itse pidän kovasti siitä, että parsassa on purutuntumaa ja siinä tapauksessa sitä kannattaa keittää vain muutama minuutti. Riippu vähän varsien paksuudesta. Jos ruokitte lapsia, niin keittäkää parsakaali pehmeäksi asti niin, että se lopullisessa sekoituksessa pirstoutuu pastan sekaan ja naperot eivät pääse poimimaan sitä pois. Hähää!
Sama koko-ohje pätee muuten pinaattiin. Sen voi laittaa kokonaisina lehtinä tai siten hienontaa sen veitsellä ja sekoittaa niin, että nirsoinkaan jälkikasvu ei malta paloja poimia pois. Riskinä on tietenkin se, että koko annos jää syömättä, mutta se on sitten isomman kasvatuskeskutelun paikka. (peeäs. älä syötä pinaattia ihan pienimmille.)
Aloita siis laittamalla pastavesi kiehumaan. Sitten parsa- ja pinaattivesi. Pilko paljon valkosipulia. Hakkaa pienemmiksi saksanpähkinöitä. Ne on niitä aivopuolikkaan näköisiä.
Keitä parsakaalin nuppuja muutama minuutti ja pistä ne lävikköön odottamaan. Ryöppää pinaatti käyttämällä se samassa kiehuvassa vedessä. Pinaatin tilavuus muuttuu toooodella paljon ryöpätessä. Litrasta pinaattia tulee ehkä desi. Joten isoa pussia ei kannata säikähtää kaupassa. Pinaatitkin saavat mennä odottamaan lävikköön.
Keitä pasta sopivaksi.
Samalla kun pasta kiehuu, lämmitä toisessa kattilassa tai kasarissa oliiviöljyä melko paljon ja lämmittele hakattua valkosipulia öljyssä. Älä ruskista. Kannattaa siis olla lieden lämpötilan kanssa tarkkana.
Nakkaa valkosipuleiden päälle parsat ja pinaatit, pyörittele vähän. Valuta pasta ja kippaa se koko homaan päälle. Vielä saksanpähkinät, suola ja pippuri. Avot.
Kippaa annokset lautasille ja roilota raastimella parmesaanijuustoa päälle. Tätä kuuluisaa parmesaanijuustoa on ollut nyt jo varmaan joka toisessa reseptissä. Sehän on sellainen kova, pitkään kypsytetty italialainen juusto. Sielläkin niitä on monenlaisia, mutta parmigiano reggiano ja grana padano ovat ehkä itselleni tunnetuimmat. Molemmilla on se sellainen eurooppalainen alkuperäsuoja. Meillähän se taitaa olla leipäjuustolla ja mämmillä. Tai joillain muilla upeilla suomalaisruuilla…
Juustomerkistä viis. Milanolaisilla markkinoilla kärristä juustoa myyvä vanha mies opasti, että kun juustoa käyttää palana, se kannattaa laittaa säästöön jääkaappiin kietoen se talouspaperiin ja folioon. Folio suojaa kosteuden karkaamiselta ja juusto ei kuivu ja talouspaperi taas imee kondenssiveden itseensä ja juuston pinta ei pilaannu. Eläköön home, ja eläköön hyvin säilyvä juusto. Ajatuksen saa varastaa.